Kuulin itkua ja meni hetki tajuta että itkijä olin minä.

Mun elämä on ollu jatkuvaa taistelua. Suuria kysymyksiä jotka on siinä hetkessä tuntunu niin mitättömiltä "Pidänkö kiinni vai päästänkö irti." Niin monesti olin valmis luovuttaa, niin monta kertaa luovutin mut kohtalo puuttui peliin ja näytti ettei mun hautakiveen kuulu kirjoitettavan "teki itsemurhan".
Musta ei tuu sitä mitä joskus ajattelin musta tulevan, luulin olevani kykenemätön mihinkään. Masennus tekee mielelle tepposet. Nyt mulla on onneks hyvä lääkitys joka auttaa mua selvii niist pienistä harvoista notkahuksista joita mun tielle vieläkin tulee. Kaikillehhan niitä tulee. Ei oo itsestään selvää et elämä ois ruusuilla tanssimista, ennemminkin elämä on ruusunpiikeillä tanssimista.
Mä oon aina ollut kirjoittaja tyyppi, puran mun mielen koukerot sanoilla paperille. Jotkut eivät voi ymmärtää sitä mitä ahdistuksen valtaamana kirjotan se saattaa olla itsetuhosävytteistä mut se auttaa mut yli siitä hetkestä ja se tekee musta kerta kerralta vahvemman. Kerta kerralta mun mielen korkee aallokko madaltuu ja pikku hiljaa mä pääsen eroon siitä mikä mun mieltä on pitkään kalvanut, siitä mikä hiipii yön pikkutunteina mun mieleen ja mikä tahtoo mun edelleen satuttavan itteeni. Sen kyky kääntää mut itse itteeni vastaan on enää todella heikko. Se on pikkupiru mikä mun sisällä on aina asunu, sama mikä meidän jokaisen sisällä asuu ja mikä tulee aina asumaan mutta sen äänen voi kuulla tai olla kuulematta jos on jo tarpeeksi vahva.
Sen voi hiljentää sanomalla, "rakastan itseäni ja moni muukin rakastaa. Olen hyvä tälläisenä ja olen vahva."
Pikkupiru puhuu ajatuksien kautta, kaikki "mä oon paska, kukaan ei välitä musta, kumpa mä kuolisin. En jaksa enää tätä paskaa." - ajatukset on sitä mitä pikkupirulainen sulle puhuu.
On menny kauan että kykenen hahmottamaan mitkä on mun todellisia ajatuksia ja mitkä "mielen tuotetta" ohimeneviä nopeasti päässä käyviä, ja usein myös turhia.

Oon viimesen puolentoistavuoden aikana oppinu rakastamaan itteeni, rakastamaan muita, näyttämään sen ja purkamaan pahat ja mieltä painavat asiat terveellä tavalla.
Ei enää teriä, ei enää tabuja, ei enää päätä sekoittavia aineita.
Mulla on hyvä olla, ja toivon tän saman edistyksen kaikille muillekkin jotka ovat kokeneet samoja asioita kuin mitä mä oon kokenu. Toivon voimia kaikille, voimia pitää kiinni sillon kaikkein vaikeimmalla hetkellä.
Ja rohkeutta kohdata menneisyyden möröt kun aika on sopiva ja henkisesti tarpeeksi vahva.
Toivon ettei kukaan ajautuisi epätoivoisiin tekoihin, sillä aina on toivoa. Aina on mahdollisuus aloittaa alusta ja sen mahdollisuuden nimi on huominen.

Syvällinen teksti mut mun oli pakko päästä purkamaan tää mun päästä. Pakko kirjoittaa maailmalle nähtäväksi, ja kertoa että mä välitän teistä kaikista jotka ootte kokenu saman.

"Ylös katsomal näkee valon syvemmäskin kaivos."