Mä oon menettäny paljon, mulle on tapahtunu paljon.
Oonko menettäny jo liikaa? En haluu menettää enää mitään.
Mummo, ukki, iskä, sisko.
Eikö jo riitä..ketä muita?
Oon hyvää vauhtia menettämäs veljeniki.
Miltä tuntuis seistä oman isoveljen hautajaisis, miettii et en tuu enää ikinä näkee sitä. Ei niit kasvoja, ei sen ääntä. Ei enää ikinä.
Ei semmosta voi kestää. Mä en haluu et se tapahtuu.
Oon jääny jumiin tähän ajatukseen. Anteeks, näihin ajatuksiin.
Mä en vaan enää ikinä taho menettää ketään.
Oon ihan sekasin en tiiä mitä pitäs tehä. Itken hiljaa.
Antaisin veljelleni vaik miljoona mahollisuutta, mut mä en voi niist päättää. Ja hyvässä lykyssä niitä saa yhen.
Koita veli selvitä.
En haluu lausuu ääneen "Voi vittu velipoika miks sun vittu piti kuolla". Kaipaisin sua niin vitusti.
Oot mulle nii vitun tärkee.
Must tuntuu et ainakun mä saavutan jotain hyvää, se katoaa.
Semmone olo et masennus on taas huipussaan.
En jaksa yrittää, haluun vaan kattoo vierest miten elämä kohtelee kaltoin.
Sitä se kuitenki vaan aina on. Yhest vaikeudesta selviää, seuraava on jo oottamassa.
"Sä nukut, mä en voi, kun mä katselen sun levollisii kasvoja ne ei sillon valehtele,
enkä edes välitä vaikka rikkoisit sun lupaukset,
jos ees viittit lupaa jotain, se on mulle tarpeeks.
Sun hengitys on vaimee, yhtä kaunis kun sinä, jumalatar,
mä koitan selvii ihmisenä.
Mä en ansaitsis tätä hetkeä kun saan ees katsella sun kasvoja,
en malta nukkua.
Päivät sun kanssa on kun pala taivasta,
kun katsoisit aurinkoon, kun haluut aivastaa.
Kun sä nukut, mä mietin missä sun sielu on,
tää kelvoton ei sinne pääse, tää yö on uneton.
En haluu antaa pois näitä arvokkaita hetkiä,
haudas ehtii nukkua ja jutut luojan kanssa setviä."
Rakas.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentointi on tervetullutta, muistakaa kuitenkin:
# Asiallinen kielenkäyttö
# Tässä blogissa ei haukuta ketään
- Kiitos <3