Lupasin äitille, en enää viiltele. Mut oon jo pettäny sen lupauksen. Mä en osaa olla viiltelemättä tota mun kätee...mut se huomataan kuitenki heti. Ja jos se huomataan...joudun takas osastolle.
En osaa purkaa sitä sieltä. Vaan haluun satuttaa itteeni. Mä en osaa lopettaa sitä. Mä en pysty.
Miks oon näin heikko. Heikko surkimus.
Mul on kylmä, kun mä tiedän mitä tulen vielä tänään tekemään itelleni.
Mä tiedän sen koko ajan. Mä teen sen missä tahansa, millä tahansa, milloin tahansa. Aina mä löydän keinon saada viiltoja. Oon tosi psyykkisesti heikossa kunnossa tällä hetkellä...se on jo fyysistäkin väsymystä...en oikee jaksais mitään.
Oon kauhee. Mut en voi itelleni mitään, mulla ei oo mitään sanomista tähän, en voi mennä väliin. Tai väärä minä puukottaa mut kuoliaaks.
Oon todellakin loukussa. Ansassa mustan mieleni syövereissä. Kylmyydessä, pimeydessä.
Kaiken piti mennä toisella tavalla...mut asiat lähtikin menee takas tähän. Nyt oon taas tässä tilanteessa. Jo kerran flipanneena. Jokanen aamu tuo tuskaisen tiedon mun tajuntaan et joudun kärsii vielä yhen päivän lisää.
Tänään kun olin Roosan kanssa. Näin päässäni kuvan meistä tekemässä kaksoisitsemurha.
Sen järven vesi....se oli niin synkkää, pimeää. "Sielun riistävää" minä sanoin.
Mul on kylmä, ja mua ahistaa ihan sairaasti. Jos voisin, nukkusin vaan jokapäivä...kokopäivän. Mut en voi luovuttaa niitä asioita mitkä vielä pitää mut pinnan tuntumassa...jos päästän niistä irti niin mä vajoan kokonaan.
Everyday is a struggle.
Mä en oikeesti enää jaksa. Mä en vaan voi sanoo sitä mun äidille, se ei ymmärrä. Haluun kertoa sen jollekkin.
Kylmyys on tarrautunut minuun, eikä se päästä irti. Se on kolkkoa valotonta kylmyyttä, ja se kumpuaa sisältä päin.
Kipu tykyttää oikeassa reidessäni, läskissä reidessä. Olen ällöttävä. Inhoan itseäni. Haluan kuolla, haluan pois, haluan piiloutua. Mutta karkuun en pääse, en pääse itseäni pakoon.
Mikä mua vaivaa?
Mun on pakko saada viillellä. Ihan pakko...odotan että äiti lähtee töihin. En haluaisi tuottaa hänelle tuskaa.
Hän sano mulle "ens kerralla, kun sä vedät yhen viillon..mä vedän kaks".
Ei,ei,ei,ei,ei,ei,eiei!
Pitäis 1,5h jaksaa odotella.
Äiti ei ymmärrä mua. Se ei ymmärrä miks mä satutan itteeni.
Mä vaan en voi muuta, mulla ei oo vaihtoehtoja.
Mä en pysty kohtaamaan itseäni ilman terää, se tappais mut muuten, hitaasti ja kivuliaasti viiltelemällä. Se käskee mua viiltämään se kertoo minkälaisia viiltoja se haluaa, mitä mun pitää kirjailla tai mitä pitää piirtää. Se pakottaa, jos en toimi...se painaa puukon terän mun kurkulle ja sivelee ihoa...kysyy: "todellako? minä olen sinä..ja minä määrään."
Miten mä muka voisin vastustaa itseäni? Mahdotonta. Ei mun pitää toimia tän mukaan. Mun pitää kuunnella mitä se sanoo mulle.
En saa tuottaa pettymystä.
Ens tiistaina olisi se eka poliaika ja tiistaina äiti varmaankin tulee koululla käymään. Maanantaina, joo maanantaina. Se on vain suunnitelma mun päässä.
Mä en jaksa, mä en jaksa, mä en jaksa. Miksi kukaan ei ymmärrä?
Mä oon syvällä synkkyydessä, en kykene juurikaan näkemään iloisia asioita mun elämässä. Oon tullu sokeeks niille. Näen vain pimeyden, ja tunnen kylmän.
Mut niin se poliaika on se alotusjuttu ja siinä ollaan minä ja äiti yhessä. Sen jälkeen alkaa mulla vasta ne omat käynnit. Mua ahdistaa se eka, kun siinä on myös äiti. Mun pitäs jotai lappuja täyttää siihen mukaan. Mut en oo vielä jaksanu. Huoh* Nii en mä sillä ekalla kerralla pysty puhumaan vielä mistään.
Sit kun pystyn, niin toivon että en joudu takasin osastolle.
Toivon et se avopuoli pystyy tarjoomaan mulle tarpeeks tukee.
Mun masennuslääkkeitten teho on varmaan loppunu. En tunne enää vaikutuksia.
Oon kokoajan mielimaassa. Tekstiviesteihin heittelen hymiöitä ettei niiden ihmisten tarviis tietää mun olevan taaskin allapäin. Mulla ei vaan oo enää muuta. Mun suunta on alaspäin,..
She would never let herself have hope again.
Miks mun maailma on muuttunu tämmöseks? Millon se tapahtu? Millon mun maailma muuttu kokonaan mustaks...?
Viiltely tuo mulle jollain tavalla myös turvaa, tunnen olevani elossa...ihminen, elävä.
Niin. Äh, pitää odottaa ihan liian kauan. En kestä, en kestä.
Mun vaan on pakko.
This pain inside just won't go away.
Pitäs varmaan mennä hetkeks vaikka leikkii Zilin kanssa niin äiti näkis minun olevan voimissani ja 'iloinen'. En tykkää olla feikki mutta mulla ei ole muita mahdollisuuksia kuin kulissit. Että hän ei mene ja pilaa mun elämää uudestaan sairaalalla. En halua semmoista. Joten pidän kulissin yllä, se vie vitusti voimia mutta on helpointa..
Just turn off the light don't wanna see me die.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentointi on tervetullutta, muistakaa kuitenkin:
# Asiallinen kielenkäyttö
# Tässä blogissa ei haukuta ketään
- Kiitos <3