Eli kirjoitan ne tänne sen tarkemmin ajattelematta loukkaako ne jotakuta tms.
"Vaikee pysyy kuivil ku naapuri pitää huumeluukkuu"
Näin tästä kuvannollistetaan että vaikee olla viiltelemättä, kun ympärillä tapahtuu koko ajan asioita mistä syntyy halu viillellä.
Äh, en jaksa yrittää...mun vaan on pakko.
Mä en osaa elää sen asian kanssa et Roosa viiltelee.
Mä haluisin viillellä nyt. Mut en tee niinkun ennen, en heti eti terää ja viiltele. Koitan purkaa tän ahistuksen nyt eka kirjottamalla.
Mä pelkään et mä en pysty vastustaa sitä terän mahtia...
Mä pelkään et mä teen itelleni jotain. Mä pelkään et mä otan liian suuren yliannostuksen lääkkeitä.
Mut jos mä kertosin jollekki, et mä oon myös ottanu yliannostuksen lääkkeitä ja näin...niin joutuisin luultavasti osastolle.
Ja osastolle mä en haluis..mut musta oikeesti tuntuu et mä en pakosti pysty olee viiltelemättä.
Mä en haluu pois tekevästä, jos joutuisin takas osastolle nii mä en sais mitää numeroita nostettuu joulutodistuksee.
Musta tuntuu et masennus on taas huipussaan. Se jyräs mut...totaalisesti.
En tiiä kiinnostaako ketään lukee näitä mun blogi tekstejä. Oishan se hauska tietää et joku seuraa mun elämää...sieltä ruudun takaa.
Käsi on todellakin kipee, eniten toi ranne...mistä raavin nahat veke sillonku raavin sitä itkin ja ajattelin "Miksen mä pääse mun ihon läpi"
Mä en oo täällä kotona turvassa iteltäni mä tiiän, mut minne voi mennä itteään piiloon. Kun se toinen Viivi tulee puukko kädessä mua päin...ei oo piilopaikkoja.
Kiinnostas tietää paljoha mä saisin masennustestistä pisteitä tällä hetkellä.
Arvatkaa mitä kelailin yöllä ennen ku nukahin "Ens viikolla otan koulussa yliannostuksen lääkkeitä."
En tiiä mitä mä tosta tällä hetkellä ajattelen, varmaan että > Mä oon hullu <
Huoh, aamusin en jaksais nousta...haluun vaan maata sängyssä kuunnella aamupoikien ilosta höpötystä, ihmissuhdemankelia ja mysteeriääntä ja palauteboxia. Miettiä mikä mussa on vikana. Miks en osaa enää hymyillä.
Eilen kun tein sukulaisille joulukortteja jossa oli minun, Roosan ja Roosan siskon kuvia...Mä en hymyilly yheskään kuvassa. Silmät ei loistanu...lasittunu katse ja suupielet alaspäin.
En tunne eläväni. > Eläväkuollut <
Vai peräti kuollut elävä..?
Mä en haluu lopettaa viiltelyä, se on ainut tapa tuntee et mä todellakin oon elossa.
Oliko toi se väärä viivi? Sekö sanoi noin?
Mut toi on totta.
Mun elämä on pelkkää sumussa laahautumista. Mut kun saan terän käteen ja upotan sen mun ihoon, sumu katoaa hetken mun päässä on ihan kirkasta ja sitten sumu taas laskeutuu kunnes tulee seuraava viilto ja seuraava ja sitä seuraava.
Mul on palava tarve...halu viillellä. Ja ehkä mä sit viiltelenki...en voi tietää. Suihkuun mennessä 'Väärä' viivi voi ottaa musta vallan. Mut toisaalta...mistä mä voin tietää kumpi Viivi on se oikee. Kun toinen haluaa satuttaa ja tehdä vääriä asioita. Toinen haluais elää unelmaansa mutta makaa kuilunpohjalla kykenemättä liikkumaan mihinkään. Kuilussa on pimeää ja kylmä. Ei valoa, ei lämpöä. That's what i feel inside me.
Äiti kävi tässä äsken...en muista mitä se sano...jotain höpötti et haluu tulla koululle keskustelee mun open kanssa jostain.
En jaksanu kuunnella tarkemmin.
Oon väsyny,..mun mieli on väsyny. Oon taas pohjalla...tuska tiputti mut tänne. Tuska kaikesta mitä mun ympärillä on tapahtunu ja tapahtuu edelleen.
En tiiä, olo alkaa olee sitä luokkaa et osasto ois mulle paras vaihto ehto. Mut siel ei voi blogata :(
Siellä tunsin olevani vähä paremmassa turvassa ku täällä kotona.
Nää seuraavat päivät mä varmaan teen elämäni suurimpia valintoja. Älkää olettako mitään kun ette tiedä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentointi on tervetullutta, muistakaa kuitenkin:
# Asiallinen kielenkäyttö
# Tässä blogissa ei haukuta ketään
- Kiitos <3