Elän valveunessa

Ainoo ajatus mun päässä on laihtua. Laihtua kauniiks, lumienkeliks. 
Nyt en enää anna itelleni armoo. 
En tajua miten oon voinu saastuttaa kehoani noilla ruokamäärillä. 
Eilen aamupala: 2 palaa kauraleipää, voin ja juuston kanssa, nektariini ja jugurttia. 
päivällinen: kanawokkia ja riisiä + salaattia ja kastiketta, ruisleipä voilla 
ja illalla vielä sipsiä ja karkkeja. 
Oon niin pettyny itteeni. Tästä lähtien kotiloma tarkottaa mulle täydellistä treeniä. Se ei sisällä herkkuja, ei piilorasvaa eikä sokeria. Ei ylimääräsiä kaloripommeja. 
Se on aika millon mä juoksen metsässä, juoksen niinkun huomista ei olisi. 

Kello on 6:03 
8 menen suihkuun, sitten lähden lenkille koiran kanssa ja juon aamupalaksi mehukeittoa ennen ku muut herää. 

Mua väsyttää, mut en pysty nukkumaan. En vaan pysty nukkumaan. 
Seilaan unen ja valveen rajalla, havahdun johonkin ääneen ja olen täysin virkeä. 

Mä lopetan tupakoinnin. Mä en enää polta. Haluan lopettaa, kyllä mä pystyn siihen. 
Niinkuin pystyn myös kiristämään syömistä. 
Hah. 

Koulutki jatkuu ihan hetken päästä jo. Mä joudun palaamaan vielä peruskouluun. Kunnes saan tarvittavat kurssit suoritettua. Ja niitä on aika paljon vielä. Huoh. 
Eiköhän se siitä kuitenki. Mun on pakko panostaa, pakko pakko pakko. 
Kohta puoli seitsemän. 

Musta tuntuu et mun hevosunelmat valuu viemäriin, likakaivoja pitkin pois, kauas pois, mun ulottumattomiin. Koko asia menettää merkityksensä. En jaksa enää uskoo, toivoo enkä miettiä. En haluu enää rikkoo itteeni särkyneisiin unelmiin. En haluu enää. 
Ei oo ajankohtasta nyt, eikä vuoden päästä, eikä neljänvuoden päästä. Ei ikinä. Se on varjo mikä liukuu mun mielessä, kiusaa mua, saa mut kaipaamaan. Mä en haluu päästää irti siitä unelmasta mutta se on taas lipumassa pois mun käsistä. Mielen valtaa kaloritaulukot, askelmittarin numerot, jumppaohjeet, ja syödyt kalorit. Ei muulla ole enää väliä. Mitään muuta ei tule tapahtumaan. Aika on pysähtynyt. Aika jumittaa paikoillaan. Raahaudun eteenpäin yrittäen kiskoa aikaa eteenpäin mutta se ei suostu liikkumaan. 
Mun unelmat on hajalla. Koska ne on vaan unelmia, kaukaisia haaveita. 
Ei mitään todellista. Ei nyt eikä huomenna. 

Oon oikeesti väsyny, väsyny tähän uskomiseen ja toivomiseen. Mitä siis aion tehä. Aion lopettaa sen. Lopettaa toivomisen ja lopettaa uskomisen. Keskittyä vaan siihen mikä on todellista. Haluisin et mul ois enemmän voimia, ja että jaksaisin tehä muutakin kun itkee hiljaa, ilman kyyneleitä. 
En tiiä, kaikki tuntuu jotenki turhalta ja mitättömältä. Tuntuu että mikään ei ikinä tuu muuttumaan. Kaikki on samaa paskaa aina vaan. Haluisin huutaa, kiljua, hakata, repiä ja raadella tän pahan olon pois minusta.