Mua varten taivaalla on pilvet valmiina -

Mul on tosi paha olo. En tiiä miten jaksan huomisen. En tiiä ollenkaan. 
Haluunko ees jaksaa. Joskus toivon että ajattelu tappais. 
Kumpa asiat ois menny eritavalla. Mut ei ja taas mä oon tässä pisteessä. Täs kohas ku pelkään menettäväni itteni kokonaan. En tiiä mikä mua vaivaa, onko mun masennus lähteny hiljaa taas pahenemaan vai mitä. Mä en välitä enää mistään. Mistään muusta kun kaloreista. Mua ahistaa koko ajan ja haluisin saaha tän pahan olon pois. Kukaan ei nää mua, ne katsoo mut ei nää. Oon piilossa, enkä edes haluu tulla esiin koska näyttäisin heikolta. Ja mä en oo heikko. Mä oon vahva, niin vahva et pelotan itteeni. 
Miks helvetissä mun pitäis uskoo ja toivoo ja olla niin luottavainen!? Kun mikään ei oikeesti toimi. Kaikki menee pilalle, kaikki on pilalla. Mikään ei parane tästä. Tää on lopun alku. 
Mul on asioita mitä mun on tehtävä ennen ku olisin valmis täältä poistumaan. En sano että olisin tekemässä itsemurhan. Ei ajattelu tapa. 
Mm nää asiat.
- Kertoo veljille f2f miten paljo niitä rakastan, ja et haluun et ne saa täydelliset loppuelämät ja haluun et ne ei ikinä olis surullisia. 
- -7kg
- haluisin tavata 2 mun lapsuuden kaveria, ja kertoo niille et ne on mulle niin helvetin tärkeitä. (Anna&Heli)

Oon väsyny, en saa unta, ei oo ruokahalua, laihuttaminen on tärkeintä kaikesta, en välitä ihmisistä samal lailla kun ennen, en pysty itkemään, en pysty puhumaan, en saa tuskaa pois mun sisältä, haluisin vaan olla pimeessä, mulle tärkeet asiat ei kiinnosta, vihaan itseäni, vihaan maailmaa. 

Se ajatus sinkoutu mun päähän pimeässä. Pääsisin pois. Nyt ahistaa vielä enemmän. Pelkään että toteutan ton ajatuksen. 
Mä en voi kertoo näistä kellekkään. Mul ei oo enää ketään kenen kanssa jakaa kaikki jutut. Mä oon yksin. Enemmän yksin kun koskaan vaikka mun ympärillä on ihmisiä. Mul ei oo ketään kelle kertoo, että mä pelkään. 
Kuilun pohja häämöttää. 
Kun oikeesti mietin. Ei mul oo tällä hetkellä kavereita, en chättää kenenkään kaa puhelimella. Kukaan ei pyydä mua ulos, eikä kukaan tekstaa mulle kun mun kännykkä on yön mun loksussa. 
Mitä mulle on tapahtunu? Mul on niin kylmä, mun sydän on jäässä, musta veri kulkee mun suonissa, mä kai muutun pikkuhiljaa kuolleeks. Teen hidasta itsemurhaa. 
Se ois kaikista helpointa, se on varmaan ainoo vaihtoehto ja nyt mietin, miks en tehny sitä jo ennen kesälomaa, miks en tehny sitä keväällä, miks en onnistunu siinä talvella? 

Nyt kai mä tässä voin tänki asian sit kertoo. 
Mun isä on jonki aikaa jo puhunu mulle, se haluis et muutan sen luokse asumaan. Se sano et se tulee hakemaan heti jos pyydän. Se haluis olla mulle hyvä isä vaihteeks. Mä haluun mennä sen luokse. 
Mulle on ihan sama vaikka se löis mua, enkä välitä mistään muustakaan. Mun pitäis antaa iskälle mahollisuus. 

Oon niin turha. Mikä mun osa täällä on? Onko mun homma olla se joka ei oo olemassa. 
Musta tuntuu että mä en oo olemassa, en tiiä oonko. Kuvittelenko kaiken. Nukunko jo ikuista unta? 
Kai mä hengitän? 
Oon niin tottunu tähän tunteeseen, kylmä on kietoutunu mun ympärille ikuisesti, se mustaa mun keuhkot ja painaa mun silmät ikuisesti kiinni. 
Ei millään oo väliä. Mä en saa todistusta jouluna, enkä mä hae ens vuonna yhteishaussa, enkä mene soveltuvuuskokeisiin. Mä en tee yhtään mitään ensvuonna. 
Mä vaan istun kylmän lamauttamana. En pysty puhumaan, enkä liikkumaan, enkä edes nukahtamaan. Kaikki on yhtä jatkuvaa kärsimystä. Ja tää kärsimys ei lopu pitkään aikaan. ellen mä itse lopeta sitä.

En uskalla kirjottaa tähän minkälaisia ajatuksia mun päässä on. Taino ajatukset liittyy kuolemaan mutta se et, mun päähän lennähtelee ideoita, suunnitelmia. Niitä en uskalla sanoa ääneen, pelkään että joku kuulee. Vaikka ehkä toivon että joku kuulisikin. Mutta mieluiten olen yksin. En jaksa ihmisiä enää. Haluan olla vain yksin. Oon valmis tekee viimiset siirrot. En jaksa ajatella, mutta silti mun ajatuksenjuoksu on tosi vilkasta. Mun pää vaan pakottaa mut ajattelemaan. 
Kirjottaminen, se koostaa mua vielä yhden hetken ja seuraavassa olenkin jo poissa. 
Sen hetken pituutta en tosiaankaan tiedä. 

Jesse on mulle aina veljistä se joka on valmis lyömään toista suojellakseen minua. Se on se kovis, joka on ollut monissa vaikeuksissa, mutta koska se on taistelija se on selvinny niistä hankaluuksista. Se on mun idoli. Jesse on mulle poika sotilaspuvussa. Suojelusenkeli. 

Viljo, se näytti mulle miten tärkeetä on olla positiivinen ja mennä pää pystyssä läpi vaikeuksista. Ville on mulle aurinko ja kuu. Se on aina paikalla. 
Ville on mulle poika joka ei ikinä lopeta yrittämästä. Enkeli mun olkapäällä. 

En ikinä lakkaa rakastamasta, vaikka mitä tapahtuis. 
Muistan kun Ville katto mun käsien arpia ja kosketti niitä hellästi ja oli surullinen, ja sanoi että aina tulee parempia päiviä. 
Mut mun paremmat päivät on historiaa, mä oon historiaa. 
Mä haluisin mennä mun ihon alle, ja uida syvälle pimeyteen, ja jäähä sinne ikuisiks ajoiks. 
Mun on pakko päästä pois. Oon jo melkein lakannu hengittämästä, mua ahistaa täällä liikaa. Miks en oo ikinä sanonu sitä ääneen...mua ahistaa olla täällä, mua ahistaa olla suhteessa, mua ahistaa olla minä, mua ahistaa elää, mua ahistaa,ahistaa,ahistaa,ahistaa,ahistaa,ahistaa,ahistaa,ahistaa,ahistaa,ahistaa. Eikä mikään auta. En halua/jaksa/viitsi/pysty ottaa mun lääkkeitä. 
Ei nekään auta, unohan minuuteni ja vajoan pimeyteen. 

En uskalla puhuu kellekkään, enkä edes halua. En halua kenenkään sekaantuvan mun elämään, ajatuksiin, tekoihin, sanoihin tai ylipäänsä mihinkään. En haluu enää istuu kenenkään vastapäätä ja kuunnella niitä virallisia juttuja. En halua vastata niihin iänikuisiin samoihin kysymyksiin, tarkennettuihin kysymyksiin, en mihinkään. En halua puhua kellekkään. En halua kertoa kellekkään mitään. Haluan selventää kaiken itselleni. Haluan tajuta mitä mulle tapahtuu. Mut en vaan kykene. 
 Mä en halua terapioita, osastojaksoja, lääkemuunnoksia, hoitokokouksia, palavereja sitä ja tätä ja tuota. 
En haluu omahoitajia, omaohjaajia, terapeuttia, lääkäriä, psykologia, en halua ketään. Enkä mitään. Haluan vain pois. Haluan nähä itteni edes kerran, ilman valheita. 
En halua että mua käydään kurkkimassa yöllä tai päivällä, enkä että muut hoitaa mun asioita, enkä että kaikki mun asiat on kaikkien luettavissa tietokoneella, enkä että musta kirjotetaan nappulaan ohjaajien mielipiteitä, enkä että kukaan tulee pällistelemään mua ja arvostelemaan mua työkseen. 
Enkä halua että mua ikinä pidetään kiinni, koska mua ahistaa, enkä että ne ei päästä irti, enkä että ne makaa mun päällä ja levittää saastaansa minuun. Enkä tahdo että kukaan puhuu mulle, en tahdo että kukaan katsoo mua, en halua että kukaan tekee elettäkään minulle. Haluan vain olla YKSIN.